Opiskelijaurani, tai sjögreniläisen toiveikas tutkijan tieni, alkoi mitä suurimmissa määrin puhtaalta paperilta. Turku oli vanhuudestaan huolimatta uusi, kolmas elinvuosikymmeneni oraallaan, eikä turha tietoisuus kielitieteen koulukuntaristiriidoista tai suuremmista maailman myllerryksistä vielä raskauttanut mieltäni. Olennaisinta oli omaksua ja oppia, löytää viiteryhmänsä, sosiaalistua. Minusta tulisi fennisti, fennougristi tai molemmat, olkoonkin, etteivät käsitteiden sisällöt olleet aivan selviä.
Kevään pääsykokeissa olisin ehdottomasti ruksinut linjavalinnakseni suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen, mistä mahdollisuudesta oli ennakkotiedoissa kerrottu, mutta valintakohta oli kai jossain vaiheessa poistettu kaikessa hiljaisuudessa. Omalle kohdalleni tästä ei loppujen lopuksi koitunut suurempaa vahinkoa. Elämä löytää keinonsa.
Jo ensimmäisten opintoviikkojeni aikana pääsin osalliseksi Sugrin toiminnasta. Turun ylioppilaskyläsäätiön silloisella kerhohuoneella järjestettiin tutustumisilta, johon otti osaa miltei koko vuosikurssimme fuksijoukko. Tarjolla taisi olla pientä naposteltavaa vähintäänkin suolakurkkujen muodossa, kenties väkevämpääkin virvoketta. Eräs tiedettämme jo pitempään harjoittanut opiskelija piirsi liitutaululle hahmotelman suomalais-ugrilaisten kielten perinteisestä kahtia haarautuvasta sukupuusta. Olin hämmästynyt: kuinka kukaan saattoi muistaa tuommoisia ulkomuistista?
Samaan tapaan aloittelevaa kielitieteilijää äimistytti kaikkialta huokuva yli-inhimillinen kompetenssi. Ei ollut kyse vain siitä, että marin ja udmurtin kuvauksia saattoi oppia ymmärtämään, vaan eräät jopa kykenivät hallitsemaan kieliä keskustelutasolla! Hämärtyvässä ja koleassa syyskesän illassa mieleeni jäi myös maininta siitä, ettei Castrén ollut törmännyt samojedien keskuudessa ihmissyönnin harjoittamiseen – en vielä tuolloin puhunut venättä, minkä vuoksi moinen eksonyymietymologia ei ollut päässyt pälkähtämään mieleeni.
Ensimmäinen vuosi lienee monelle akateemisessa maailmassa mitä käänteentekevin kaikkinaisen sosiaalistumisen kannalta. Myöhempää järjestöaktiivisuuttani pohtiessani tuntuu hieman hämmentävältä, miten kovasti kartoin järjestämisvastuita pari ensimmäistä opiskeluvuottani. Sivistymisprojektit olivat muka etusijalla, mutta enpä liiemmin väistellyt valmiita pöytiä – ja niitä tosiaan oli Sugrilla kattaa. Fuksisyksynä järjestettiin matka Viroon, keväällä pääsin tutustumaan Unkariin. Omakohtaiset kohtaamiset eri sukukansojen edustajien kanssa avarsivat katsantoani ja lujittivat kehittyvää kielentutkijaidentiteettiäni.
Opin vähitellen tuntemaan suomalais-ugrilaista maailmaa ja sen parissa vaikuttavaa laajaa verkostoa erilaisine persoonineen – ja ajan oloon innostuin itsekin lähtemään mukaan Sugrin hallitustoimintaan. Monikielinen ja pirskahtelevan rönsyilevä vuorovaikutus, yhdessä laulaminen ja kieli- ja kansatieteellisten kysymysten puntarointi ovat sosiaalista liimaa parhaimmillaan. Omalaatuisia luonteita ja kiinnostavia tyyppejä alamme tuntuu toden totta vetävän puoleensa, mikä on verraton rikkaus.
Entäpä itse ydinasia, suomalais-ugrilaiset kielet? Otaksun, että ainakin suomalaisten fennougristien keskuudessa lienee varsin yleistä tuntea lukkarinrakkautta ensimmäistä opiskelemaansa etäsukukieltä kohtaan. Aloin perehtyä viroon jo opintojeni alusta lähtien, ja kenties se jälkikäteen ajateltuna toimi porttina kovempiin aineisiin – itämerensuomalaisten kielten tutkimusta lainkaan väheksymättä.
Minulle ensimmäinen etäsukukieli oli udmurtti, joka veti puoleensa kauhistuttavasta sibilantti- ja affrikaattavarannostaan huolimatta, ellei peräti niiden vuoksi. Kieltä tuntui ympäröivän mysteerin verho, jonka taakse olisi perehtymisen ja työnteon kautta kuitenkin mahdollista kurkistaa. Udmurttiin perehtyminen oli innostavaa, sillä se oli tarpeeksi kaukana tuottaakseen ajoittaista päänvaivaa ja häkeltymisen tunteita, mutta tarpeeksi lähellä, jotta kieliopista sai mielekkäällä vaivalla tolkkua.
Sukukielten tuntemukseni on sittemmin laajentunut useampaankin kielihaaraan, mutta edelleen udmurtti herättää minussa nostalgisia ja lämpimiä muistoja – ehkä jopa liiankin lämpimiä, kun ajattelen erästä talvista saunareissua Bygyn kylässä. Se on kuitenkin oma tarinansa, jonka paikka ei ole tämä teksti.
Ainejärjestöjä on yliopistomaailmassa moneen lähtöön, vaan millainen on juuri Sugri? Suomen ainoana varsinaisena fennougristiikan opiskelijayhdistyksenä Sugrin asema on erityinen. Se yhdistää entisiä, nykyisiä ja tulevia fennougristisukupolvia ja tekee yhteistyötä erilaisten järjestöjen kanssa niin paikallisesti kuin kansainvälisestikin. Vaikka Sugri on hyvässä ja pahassa tiivis yhteisö, on se jäsentensä liikkuvaisen luonteen vuoksi tietyllä tapaa myös ailahteleva – joskus on käynyt niinkin, että toimivan hallituksen kasaaminen on vaatinut ulkomailla asuvien jäsenten apua.
Sugrin toiminta on toisinaan taantunut lähinnä välttämättömän yhdistystoiminnan pyörittämiseksi, sillä vuodet eivät ole veljeksiä, ja toisinaan lähtökohtaisestikin harvalukuisesta opiskelijajoukostamme ei ole saatu riittävästi väkeä aktiivisempaan toimintaan. Nuo ajat ovat toivottavasti takanapäin, ja Sugrin nykypäivä vaikuttaakin kerrassaan valoisalta. Viime vuoden ja tämän kevään suuritöinen ja onnistunut ponnistus, opiskelijakonferenssi Ifuscon järjestäminen, ei varmasti kuluvalla vuosituhannella olisi aiemmin ollut mahdollista, ja se on väkevä osoitus Sugrin elinvoimasta. Järjestömme tulevaisuus näyttää kerrassaan valoisalta.
Vuodet ovat vierineet, Siperian suuret joet syöksyneet Jäämereen tuhansin kuutiokilometrein ja minäkin olen päässyt valmistumaan. Käteen Sugrin parissa viettämästäni ajasta on jäänyt runsaasti muutakin kuin muodollinen tutkinto: ystäviä ja tuttavia, kultaisia muistoja talvikouluista, opintopiireistä, konferensseista ja lauluilloista, monenlaista kielitaitoa, ymmärrystä eri kansojen ja kulttuurien menneisyydestä ja nykytodellisuudesta, akateemisia näkymiä ja uramahdollisuuksia sekä opetuksia ihmisten välisestä kanssakäymisestä. Sugri on ansiokas kasvattaja ja suomalais-ugrilaisen opiskelijaelämän tukipilari, sellaisena korvaamaton.
Paljon onnea kypsään ikään ehtimisestä, Sugri ry!
Teksti ja kuva: Atte Huhtala
*Sielulinnun sylissä, kantauralilaisen rekonstruktioasun uumoilu kirjoittajan.
Sugri ry:n ainejärjestölehti 