Sugri täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Aloitin fennougristiikan opinnot syksyllä 1974, jolloin aineyhdistyksemme oli tuore taapero. Fennougristiikan opiskelijat olivat eronneet Kanta ry:sta vuotta aiemmin ja perustaneet oman yhdistyksen. Taustalla kerrotaan olleen mm. (mutta ei pelkästään) poliittisia ristiriitaisuuksia. 1970-lukuhan oli yliopisto-opiskelijoiden voimakasta vasemmistolaistumiskautta, mikä heijastui myös monien aineyhdistysten toimintaan. Sugrin irtiotto Kannasta näkyi pitkään yhdistysten toiminnassa: yhteistyötä ei yli kymmeneen vuoteen ollut lainkaan. Sittemmin kitkat aineyhdistysten välillä näyttävät haihtuneen.
Suomen ja sen sukukielten oppiaine oli jakaantunut kahtia vuonna 1962, jolloin fennougristiikan professuuri perustettiin. Yhteisen oppiaineen professorit olivat enimmäkseen olleet fennistejä, joskin monet heistä antoivat opetusta myös sukukielissä. Oppiaineen halkeamisen yhteydessä sovittiin, että lähisukukielet jäävät suomen kielen oppiaineeseen, etäsukukielet saamesta alkaen fennougristiikan vastuulle. Ensimmäiseksi fennougristiikan professoriksi valittiin 1963 mansin tutkija Martti Liimola. Hän jäi eläkkeelle 1970. Seuraavana vuonna uudeksi professoriksi tuli marin (ja myöhemmin mordvankin) tutkija Alho Alhoniemi, jota seurasin virassa 1997.
Alhoniemen aikana tutkimuksen painopiste keskittyi juuri mariin ja mordvaan. Vielä 1980-luvulle asti suomen kielen opintoihin kuului pakollinen etäsukukielen kurssi. Mari ja etenkin mordva olivat suomen opiskelijoille hyödyllisiä valintoja, koska niiden rakenne ja osin sanastokin on niin lähellä suomea, että kielisukulaisuus oli helposti ymmärrettävissä. Puhetaidon karttumiseen ei näillä kursseilla pyrittykään; tarkoitus oli hallita ja ymmärtää kielen rakenne. Ei tuohon aikaan kukaan kuvitellut koskaan kohtaavansa syntyperäistä maria tai mordvalaista, koska itärajallamme oli rautaesirippu. Ainoat tapaamismahdollisuudet naapurimaamme sukukielten puhujien kanssa realisoituivat joka viides vuosi pidetyissä kansainvälisissä fennougristikongresseissa. Suomen opiskelijat saattoivat tietenkin valita etäsukukielekseen myös unkarin, jonka lehtoraatti oli perustettu jo ennen fennougristiikan itsenäistymistä vuonna 1960. Lehtori vaihtui neljän vuoden välein Suomen ja Unkarin välisen kulttuurinvaihtosopimuksen mukaisesti.
Oppiaineemme oli pieni ja Sugrin välit henkilökuntaan läheiset. Yhdistyksen järjestämiin illanviettoihin osallistuivat yleensä niin professori kuin muutkin henkilökunnan jäsenet, joilta toisinaan tuli apua muonitukseenkin. Illanvietot olivat kuitenkin kauniisti sanottuna vähän värittömiä. Tämän ongelman poistamiseksi perustimme 1976 Sugriin näytelmäryhmän, jonka innostus oli taitoja suurempi. Tarkoituksena oli tuottaa ohjelmaa Sugrin juhliin. Aloitimme esittämällä mansilaiset karhunpeijaiset Juvan Šestalovin juuri suomeksi käännetyn kirjan pohjalta. Sitä seurasivat mm. Jörö-Jukan tarinat ja muutamia monipolvisia unkarilaisia satuja, jotka ovat riittävän poskettomia. (Tarkempi kuvaus, ks. Iso-iso Sugri 2/86, 12–16.) Näytelmäryhmässä oli muutama folkloristiikan opiskelija mukana, joten esiinnyimme myös NEFA:n juhlissa. Jossain vaiheessa tutustuimme Åbo Akademin suomen kielen opiskelijoiden yhdistykseen Välkkyyn, jonka kanssa myös järjestimme yhteisiä illanviettoja.
Suoritin maisterintutkinnon 1979, minkä jälkeen toimin assistentin viransijaisena kaksi vuotta. Sitten siirryin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tutkijaksi toimittamaan marin murresanakirjaa Suomalais-Ugrilaisen Seuran 1900-luvun alun molemmin puolin keräyttämien materiaalien pohjalta. Myöhemmin tehtäviini kuului myös Euroopan kielikartaston uralilaisen aineksen työstäminen. Onnekseni sain tehdä Kotuksen työtä Turusta käsin (turkulainen nurkkapatriootti kun olen). Turun yliopistossa oli tuolloin suorastaan pieni Kotuksen filiaali: minun lisäkseni mansin sanakirjan toimittaja Vuokko Eiras ja kolme Lauseopin arkiston työntekijää.
Turvallinen kotipesämme oli vuonna 1969 kansallisten tieteiden eli suomen ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen sekä kulttuurintutkimuksen aineiden käyttöön rakennettu Fennicum, jossa oli tilaa riittävästi: jokaisella oppiaineella oli oma käytävänsä, suomella kaksi, ja käytävien varrella jokaiselle työntekijälle oma huone. U:n muotoisen talon siipiä yhdisti keskiosa, jossa sijaitsi kirjasto kahdessa kerroksessa. Luentosaleja ja harjoitushuoneita oli riittävästi. 2020-luvun olikkeisiimme verrattuna talo oli paratiisi. Siihenkin paratiisiin luikerteli lopulta käärme sisäilmaongelmien hahmossa. Rakennus seisoo edelleen Henrikinkatu 3:ssa, mutta käytössä se ei ole ollut enää vuosiin.
Suuren muutoksen fennougristiikan opetukseen aiheutti Neuvostoliiton hajoaminen 1991. Jo pari vuotta aiemmin yhteistyösuhteet neuvostoliittolaisten instituutioiden kanssa olivat tulleet mahdollisiksi, ja sen tuloksena vuonna 1988 Helsingin ja Turun yliopisto saivat yhteisen etäsukukielen opettajan. Ensimmäinen heistä oli ersämordvalainen Nina Aduškina, joka opetti kolme päivää viikosta Hy:ssa ja kaksi Ty:ssa. Hänen kuten seuraavien etäsukukielen opettajienkin kausi oli kaksi lukuvuotta. Aduškinaa seurasi marilainen Valentin Vasiljev ja tätä udmurtti Valej Kel’makov, jonka jälkeen tuli komia opettamaan Jevgenij Cypanov. Sitten kierros jatkui uusin voimin.
Vuosituhannen vaihteessa Hy lakkautti vierailevan etäsukukielen lehtorin viran. Olisimme jääneet pulaan, mutta onneksi oppiaineemme kylkeen oli 1993 perustettu Volgan alueen kielten tutkimusyksikkö (alun perin Volgalaiskielten tutkimusyksikkö) yliopistomme johdon tuella. Yksikkö oli aluksi väliaikainen, mutta se vakinaistettiin 2001. Yksikön saamalla rahoituksella pystyimme yli kymmenen vuoden ajan jatkamaan syntyperäisten tutkijoiden antamaa mordvan, marin, komin ja udmurtin opetusta. Opettajien rekrytointi tapahtui 1994 perustetun Suomen sukukansaohjelman kautta, ja myöhemmin Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyökeskus CIMO:n välityksellä (nyk. Opetushallitus). Loppuvaiheessa turvauduttiin myös kansainvälisiin stipendiohjelmiin. Alati pienentyneet määrärahat tyrehtyivät 2010-luvun lopussa tyystin. (Tarkempaa tietoa Volgan alueen kielten tutkimusyksiköstä löytyy yksikön pitkäaikaisen tutkijan ja organisaattorin dos. Jorma Luutosen seikkaperäisestä artikkelista: Sananjalka 55, 2013, 233–245.)
Henkilökunta ja opiskelijat tekivät prof. Alhoniemen johdolla ensimmäisen opintomatkan mordvalaisten alueelle 1990. Silloin Neuvostoliitto oli vielä voimissaan. Lupa matkaan ja jonkin verran rahoitustakin saatiin Suomen ja Neuvostoliiton välisen tieteellis-teknillisen yhteistoimintakomitean kielitieteen työryhmältä, jonka ns. pysyvä asiantuntija ehdin itsekin olla pari vuotta ennen Neuvostoliiton romahtamista. Saimme tutustua neukkubyrokratiaan. Kaikki sujui hyvin, mutta olimme politrukkien tiiviissä valvonnassa koko matkan ajan Moskovasta Saranskiin ja takaisin. Toisen yhteisen matkan opiskelijoiden kanssa teimme 1992 Mariin. Sittemmin sugrilaiset ovat omatoimisesti järjestäneet matkoja niille alueille, joiden kieltä ovat opiskelleet.
Suomen sukukansaohjelma avasi mahdollisuuden Venäjän suomalais-ugrilaisille jatko-opiskelijoille ja tutkijoille tulla stipendin turvin Suomeen. Niinpä meilläkin opiskeli joka lukuvuosi useita mareja, mordvalaisia ja udmurtteja. Useimmat heistä laativat kandidaatinväitöskirjaansa täällä ja opiskelivat samalla suomea. Sugrilaiset ottivat kiitettävästi kontaktia stipendiaatteihin, joista useimmat olivat ensimmäistä kertaa ulkomailla Turkuun saapuessaan. Vierailevien tutkijoiden kanssa puolestaan syntyi useita yhteisiä tutkimusprojekteja, laadittiin mm. pinkka kaksikielisiä sanakirjoja.
Yliopisto on muuttunut paljon niiden lähes viidenkymmenen vuoden aikana, jotka olen siellä viettänyt (viisikymmentä vuotta samassa paikassa, huh, ja kuitenkin aika on rientänyt kuin siivillä!). 1960-luvulta lähtien yliopisto kasvoi: tuli uusia oppiaineita ja henkilökunnan määrä moninkertaistui. 2000-luvulla suunta on kääntynyt ja rahoitus pienentynyt. Humanistinen tiedekunta on tehnyt miinusmerkkisen tuloksen jo monena vuonna peräkkäin. Se on johtanut tehtävien (eli virkojen) vähentämiseen. Perusperiatteena on, että uutta ei voi synnyttää, ellei jotain vanhaa lakkauteta. Niinpä on menetetty esim. kieliaineiden kannalta tärkeä yleisen kielitieteen oppiaine. Pienten oppiaineiden kohtalo on ankea, koska niiden suoritteet eivät lähtökohtaisesti voi kilpailla isojen yksikköjen kanssa. Pelastautumisstrategia voi olla oppiaineiden yhdistäminen. Tämä osoittautui todeksi meidänkin kohdallamme. Fennougristiikan uudelleenyhtyminen suomen kielen kanssa yli kymmenen vuotta sitten oli oikea ja ainoa mahdollinen ratkaisu. Käsittääkseni siitä ovat yhtä mieltä molemmat osapuolet. Oppiaine toimii hyvin.
Opiskelijoiden kannalta fennougristiikan kansainväliset opetusverkostot, joista nyt on menossa jo kolmas kolmivuotiskausi, ovat merkinneet laajennusta opetukseen ja ennen kaikkea nykypäivänä kaivattua kansainvälistä verkostoitumista. Kaikki fennougristiikan yksiköt ovat pieniä ja yleensä keskittyneet vain joidenkin uralilaisten kielten tutkimiseen. Kansainvälisessä verkostossa opiskelijat pääsevät tutustumaan moniin kieliin ja monentyyppisiin lingvistisiin teorioihin. Samalla he tulevat osaksi eurooppalaista fennougristista yhteisöä.
Sugri ry. on ollut fennougristiikalle upea yhteistyökumppani ja luotettava apu monessa asiassa ja käänteessä. Koska fennougristiikan opiskelijoita on aina ollut vähän, Sugri on toiminut tärkeänä koheesiota ja yhteishenkeä nostattavana elementtinä. Kiitos siitä, sugrilaiset! Eläköön Sugri ja Turun fennougristiikka!
Teksti: Sirkka Saarinen
Kuvat: Tapani Iivanainen
Sugri ry:n ainejärjestölehti 