Uralistin muistelmia, osa 5

Volgan alueen kielikontaktien symposiumi Ižkarissa toukokuussa 2016
Me kolme nimittäin lähdimme tekemään tiedettä. Lensimme Budapestistä Moskovaan ja jatkoimme sieltä junalla Udmurtian tasavallan pääkaupunkiin Ižkariin (Ижкар, ven. Iževsk, Ижевск). Paikalle saapui seuraavana päivänä väkeä opintomatkalle myös Helsingistä, joten pitihän sille nostaa hieman kuppia. Symposiumin (suom. yhdessä juominen, udmurttiin kehittämäni toistaiseksi vakiintumaton uudissana огъяюон) ensimmäisenä päivänä tapasimme yliopistomme Volgan alueen kielten tutkimusyksikön henkilökuntaa. Kokenut Turussa vaikuttava tutkija totesi meidät nähdessänsä, että eihän meistä pääse mitenkään eroon. Siinä hän oli oikeassa.

Majoituimme opiskelijoitten asuntolassa. Ne ovat metkoja paikkoja, ja niissä on aina kova kuri. Tämänkertaisessa asuntolassa oli poikkeuksellisen kova kuri. Olin asunut eräässä toisessa asuntolassa kuukausien ajan vuotta aiemmin, ja oli sielläkin vartijat, jotka halusivat nähdä kulkuluvan joka kerta mennessäni sisään. En silti joutunut minkäänlaisiin ongelmiin saapuessani takaisin toisinaan aamuvarhainkin. Tällä kertaa ongelmiin riitti kuitenkin puolenyön ylitys erään kollegani kanssa. Venäjällä ei saa nykyään myydä kaljaa tietyn kellonajan jälkeen, mutta minä tietenkin olin oppinut, mitkä pikkukioskit sääntöä noudattavat ja mitkä eivät, joten kuivin suin ei tarvinnut olla. Palasimme asuntolaan ehkä yhden tai kahden maissa, kun vartija oli asettunut tientukkeeksi. Hän elehti, että ei saa juoda eikä edes tupakoida. No mutta, emmehän me juoneet. Sana sanaa vastaan, minulta passin tiedot ylös ja allekirjoitus johonkin paperiin. Seuraavana päivänä saimme kuulla, että helsinkiläisten matkanjohtaja, Helsingissä työskentelevä udmurtti, sai kuulla törttöilystämme. Hänellä oli kuulemma vaikeuksia pitää naamansa peruslukemilla.

Symposiumin ensimmäinen päivä käsitti lähinnä pönötystä. Oli aloitusesitelmiä ja muita esitelmiä, mutta ne eivät juuri koskeneet minua, koska itse esitelmöin vasta seuraavana päivänä. Symposiumi oli oikeasti kansainvälinen eikä yksikielinen niin kuin talvikoulu: mahdolliset käyttökielet olivat suomi, udmurtti, venäjä ja englanti. Tein diaesitykseni udmurtiksi ja puheeni suomeksi samasta aiheesta, josta pidin aiemmin mainitsemani talvikouluesitelmän. Toki se piti muokata erilaiselle yleisölle sopivaksi. Tälläkin kertaa kantava ajatukseni oli siinä, että permiläiskielten oikeinkirjoitus ei tavallaan jätä mitään sattuman varaan mutta ei suinkaan ole ihanteellinenkaan.

Illalla oli teatterimusiikkiesitys yliopiston tiloissa. Salin seinässä oli valtava Yhtenäisen Venäjän mainos, koska miksi ei olisi. Meille esiintyi sillä kertaa muistaakseni Ajkaj (Айкай), Udmurtian tunnetuin folkloreyhtye. Oli miten oli, esityksen jälkeen annoin radiohaastattelun udmurtiksi, koska pakotettiin. En koskaan totu haastatteluihin, vaikka olen tullut pian antaneeksi niitä Venäjän jokaisella alueella kaikilla Venäjän kielillä. No, saatoin hieman kärjistää, mutta viimeisten vuosien aikana jokainen vähemmistökielinen tai vähemmistöjä tukeva media tuntuu halunneen minulta sanan.

Esitelmäpäivien jälkeen kävimme euroviisumummojen tutuksi tekemässä Brangurtissa (Брангурт, ven. Buranovo, Бураново), missä näimme mummojen esityksen. Se oli minulle toinen kerta kyseisessä kylässä: tapasin mummot ensimmäistä kertaa vuonna 2014 Baškortostanin-kenttämatkan yhteydessä. Esityksen jälkeen menimme kylän kouluun kuuntelemaan äärimmäisen tylsää venäjänkielistä luentoa jostain aiheesta, minkä jälkeen saimme ruokaa koulun ruokalassa. Ruuan lisäksi jokaisessa pöydässä oli ainakin kolme täyttä votkapulloa, jotka vaihtuivat uusiin loputtuansa. Meidät juotettiin erittäin tehokkaasti. Jokaisesta pöydästä joku piti maljapuheen, yleensä venäjäksi. Eräs herrasmies, ehkä Kalevalan udmurtintaja, keksi, että meidän pöydästämme minä olen sopiva pitämään puhetta. No, olihan minulla puheenjohtokokemusta mutta hieman eri merkeissä. Aloin olemaan kännissä kuin käki ja pidin ensimmäisen udmurtinkielisen maljapuheeni. Marilaiset eivät ymmärtäneet minua, mutta en minäkään juuri ymmärtänyt maria.

Ruokailun jälkeen kävimme kylän kirkossa. Vaikka en uskonnollinen olekaan, oli minusta kyseenalaista mennä aivan seipäässä kirkkoon heilumaan. Oli kumarruskin unohtua. Kirkon jälkeen palasimme kaupunkiin, jonne ei ollut pitkä matka. Hieman yli 70-vuotias Udmurtian valtionyliopiston udmurttilaisen filologian professori kutsui minut laitokselle. Olin yhä ympäripäissäni. Puhuimme pehmoisia ja joimme balsamia, olimmehan vanhat tutut. Professori lahjoitti minulle yhden kirjansa, ja luulen, että minulla on vielä jonain päivänä hänen koko tuotantonsa, sillä sitä tahtia hän niitä lahjoittelee.

Symposiumi päättyi, joten kaikki lähtivät sinne, mistä olivat tulleetkin. Kaikki paitsi kolme turkulaista uralistiopiskelijaa, jotka olivat keplotelleet itsellensä pitemmän viisumin. Asuntolasta piti poistua, koska emme enää olleet virallisia tiedevieraita, mutta löysimme Ižkarista hostellin. Se oli yllättävän hieno ja muistutti läntisempien maitten hostelleja. Poikkeavaa oli se, että henkilökunta ei tietenkään puhunut mitään muuta kieltä kuin venäjää. Jäimme Udmurtiaan pitemmäksi aikaa siitä syystä, että vaikka me kolme olimme käyneet siellä monta kertaa ja kierrelleet kyliä ja muita seutuja, kukaan meistä ei ollut koskaan käynyt missään muussa Udmurtian kaupungissa kuin Ižkarissa. Valitsimme kohteiksemme Sarapulin (Сарапул) ja Votkakarin (Воткакар, ven. Votkinsk, Воткинск).

Ostimme lipun vasta asemalta, joka oli yllättävän vaikea löytää. Emme ostaneet vielä paluulippua, koska emme tienneet, milloin palaamme. Sarapul sijaitsee Kaakkois-Udmurtiassa, eikä siellä ole oikeastaan mitään nähtävää. Eniten meitä huvitti Пилли-Елли-niminen (Pilli-Jelli) kahvila, jonka löysimme ruokaa etsiessämme. Olimme ainoat asiakkaat, ja palvelu oli sopivan ynseätä. Sitten kävimme jossain puistossa ja oluella paikassa, jonka sisäänkäynti oli epäilyttävällä sisäpihalla. Sielläkin palvelu oli sopivan ynseätä. Palasimme asemalle, kun olimme saaneet jotenkin kulutetuksi monta tuntia Sarapulissa.

Seuraavaksi päätimme käydä Votkakarissa eli Votkinskissa. Jos, hyvä lukija, päätät joskus lähteä kiertämään Udmurtiaa, suosittelisin ehdottomasti Votkakaria Sarapulin sijaan. Kaupunki ei ole edes kovin rähjäinen. Siellä on hieno rapakko, jonka rantakatua pitkin voi tepastella. Muusikot ja muusikonmieliset innostuvat varmasti Tšaikovskin kotimuseosta, joka ei suinkaan ole pelkkä koti, sillä museo sisältää nykyisin aidatun pihan, jolla myydään ruokaa ja juomaa ja jolla saattaa hyvällä onnella päästä todistamaan lapsiorkesterin taidonnäytteitä. Tšaikovski tosiaan oli syntynyt Udmurtian Votkakarissa, vaikka ei tietojeni mukaan kansallisuudeltansa ollut udmurtti. Kaupungissa oli nimensä takia juotava votkaa, vaikka omaa votkatehdasta siellä ei olekaan. Muistaakseni valintamme oli Glazov, joka oli mahdollisimman paikallista; onhan se nimetty toisen Udmurtian kaupungin mukaan (udm. Glazkar, Глазкар).

Vietimme hyvän päivän Votkakarissa, vaikka jalkani olivat olleet jo joitain päiviä täynnä vesikelloja. Niitä oli toistensa sisällä. Käveleminen sattui, mutta en antanut sellaisen pysäyttää vaan illan tullen palattuamme hostelliin menin puhkomaan niitä suihkuun. Se auttoi hetkeksi, kunnes oli taas uusien rakkojen vuoro kasvaa menneitten tilalle. Heitin kenkäni roskiin välittömästi päästyäni Suomeen. Viimeisenä Udmurtian-iltanamme tapasimme entisiä opiskelijoitani ja muita tuttuja. Eräs heistä ihmetteli, miten suomalaiset voivat juoda määrättömän määrän kaljaa niin, ettei sitä huomaa ulospäin. Olen eri mieltä. Lähdimme juottolasta suoraan rautatieasemalle, josta lähti junamme takaisin isänmaata kohti. Toki ensin piti päästä Pietariin ja matkustaa halvalla rajan yli.

Sanastotypologiakesätyöpaja Szegedissä
Kuvatun matkan jälkeen ehdin istua perseelläni pari viikkoa, kunnes oli mentävä Unkariin kesäkuun alussa. Turusta lähti sinne viisi opiskelijaa, mikä taisi johtaa siihen, että delegaatiomme oli isoin kaikista. Kyseessä oli sanastotypologian kansainväliseen verkkokurssiin liittyvä vapaaehtoinen työpaja, joka järjestettiin Unkarin Szegedissä (paikallisittain Szöged). Matkustin paikalle erään luotettavan matkatoverin kanssa kaksin. Hän oli asunutkin kaupungissa. Lensimme ensin naurettavan halvalla Tampereelta Budapestiin, jossa vietimme yhden yön jossain hostellissa. Seuraavana aamuna lähdimme junalla Szegediä kohti ja tapasimme välittömästi tuttuja. Se oli nimittäin Helsingin delegaatio, joka käsitti kokonaisuudessansa kaksi vaihto-opiskelijaa Unkarista ja Saksasta. Lyöttäydyimme yhteen, kävimme laitoksella ja etsimme majapaikkamme, jotka eivät sijainneet lähelläkään toisiansa. Onneksi minulla oli paikallistuntija seuralaisena, sillä muuten en olisi löytänyt koskaan minnekään.

Homman nimi oli seuraava: meidät jaettiin kolmeen ryhmään, joissa haastattelimme natiiveja udmurtin ja burjaatin puhujia erilaisista sanastotypologisista seikoista. Olisin halunnut burjaattiryhmään, koska en osannut sitä silloin enkä osaa vieläkään, mutta lopulta päädyin tulokseen, että oli sittenkin hyvä päästä ryhmään, jonka kieli oli tuttu, sillä kyselymme yksityiskohdat menivät hyvin spesifeiksi. Opin vaikka mitä. Yritimme selvittää esimerkiksi sitä, käytetäänkö udmurtissa samaa sanaa esimerkiksi puhtaasta tai läpinäkyvästä vedestä, ilmasta tai vaatteesta. Aamupäivät teimme sitä, ja iltapäivisin meillä oli aiheeseen liittyviä luentoja, jotka tapahtuman luonteen mukaisesti olivat kovin mielenkiintoisia. Iltaisin joimme olutta ja hämmästelimme taas, miten halpaa se voi olla.

Kyseinen kesätyöpaja kesti arkiviikon. Meidän kahden hengen seurueemme oli lähdettävä jo perjantaina, koska olimme suunnitelleet paluumatkamme poikkeuksellisesti. Perjantai-iltana olisi ollut vielä lopettajaiskekkerit, mutta ne oli pakko jättää väliin, koska seuraavana aamuna piti herätä Budapestistä, jotta matka takaisin Suomeen voisi alkaa. Kyllä siihen ainakin viisi päivää meni.

Heräsimme seuraavana aamuna Budapestistä. Olimme varanneet pari ensimmäistä linja-automatkaamme pohjoiseen päin. Ensin menimme Slovakian kautta Tšekin Brnoon, jossa matkakumppanini oli hiljattain asunut. Käytin suunnilleen kaiken osaamani tšekin, jota olin opiskellut vähän aikaa ollessani opetusharjoittelussa Ižkarissa. Kiertelimme kaupunkia pari tuntia ja joimme oluet salamannopeasti, jotta ehtisimme seuraavaan kulkuvälineeseen, joka suuntasi Puolan Krakovaan. Olimme perillä myöhään illalla. Kadut olivat täynnä uhkaavan näköistä jengiä, mutta löysimme englantia puhuvaa nuorisoa. Se tuli tarpeeseen, sillä puolantaitomme oli silloin vielä rajallisempaa kuin tänä päivänä. Se tuli tarpeeseen siksi, että emme tietenkään olisi löytäneet varaamaamme majapaikkaa suurkaupungin melskeessä. Kyseessä oli selvästi jonkinlainen kekkeröintihostelli, sillä heti kättelyssä saimme hikisiin kouriimme juomaliput, jotka olisimme voineet käyttää samassa tilassa sijaitsevassa juottolassa. Tapojemme vastaisesti emme käyttäneet niitä vaan menimme suoraan suihkun kautta nukkumaan. Seuraavana päivänä ehdimme kiertää kaupunkia, ja minäkin sain todeta, että slaavietu on etu silloin, kun voi puhua jotain onnetonta länsislaavisekoitusta puolalaisille ja tulla ymmärretyksi.

Matkamme jatkui Varsovaan, joka teki minuun välittömästi paljon paremman vaikutuksen kuin Krakova, vaikka usein pääkaupungit ovat varsin mälsiä. Jaoimme neljän hengen hostellihuoneen Kanadasta tulleen pariskunnan kanssa. Heillä oli Euroopan-kierros meneillänsä. Jätimme heidät keskenänsä ja lähdimme kävelemään. Löysimme ruokaa ja juottoloita. Jostain syystä meininki oli sellainen, ettei tehnyt edes mieli vetää perseitä olalle. Puhuimme jotain syvällistä ja ahdistuin.

Varsovasta matka jatkui Liettuan Vilnaan. Jumalauta, että linja-automatka kesti kauan. Yritin opiskella hätäisesti liettuan perusteet matkalla, mutta osaamiseni jäi vähäiseksi. Olimme Vilnassa joskus keskellä yötä, eikä meillä luonnollisesti ollut aavistustakaan, mistä löytäisimme majoituksemme. Onneksi linja-autoaseman vieressä sattui olemaan vanha kerjäläisnainen, jonka tila ei tosin vaikuttanut kovin hyvältä. Molemmat hänen jalkansa taisivat olla kipsissä. Kysyimme häneltä, miten pääsee oikealle kadulle. Ongelmani oli se, etten tiennyt, miten paikalliset suhtautuvat turistien venäjän kielen käyttöön. Koska liettuamme oli ja on edelleen aivan surkeaa, aloimme englanniksi. Kadun asukas kuitenkin vaihtoi välittömästi venäjään ja puhui sitä todella selkeästi. Puolessavälissä selitystänsä hän oivalsi kysyä meiltä, ymmärrämmekö venäjää, ja kyllähän me ymmärsimme. Hänen neuvojensa perusteella pääsimme perille. Palkitsimme hänet paikallisella mittapuulla varmasti ruhtinaallisella rahamäärällä.

Vilna antoi minulle hyvän kuvan, vaikka emme ehtineet olla siellä kuin yhden yön. Täytyy kai käydä siellä joskus uudestaan, sitten kun kieli on edes jossain määrin hallussa. Melko aikaisin aamulla jatkoimme Latvian Riikaan niin ikään linja-autolla. Se oli minulle jo etäisesti tuttu kaupunki, mutta en ollut siellä aiemmin käydessäni ollut niin tietoisessa vaiheessa, että olisin tajunnut, miten venäläinen Latvian pääkaupunki on: yli 40 % kaupungin väestöstä puhuu venäjää, noin saman verran lättiä ja loput muita kieliä. Olin matkalla yrittänyt opetella lättiä, ja siitä jäi jotain mieleenkin. Haluaisin opetella sitä joskus, koska Latvia on minusta kiehtova maa ja lätti kiehtova kieli. Lainasinkin matkamme jälkeen lätin oppikirjan, mutta sen opettelu jäi vähiin, koska oli taas mentävä Unkariin.

Riiassa en arastellut käyttää turistivenäjää, koska se on niin venäjänkielinen kaupunki. Tässä kohteessa meillä oli aikaa pyöriskellä pitempään, ja illan tullen osasin sujuvasti tilata olutta lätiksikin. Vastauksista en silti ymmärtänyt mitään. Siihen aikaan oli käynnissä jotkin urheilukisat, ja ainakin yhdessä juottolassa selostus tuli venäjäksi. Aloin miettimään, onko edes olemassa lätinkielistä selostusta vai onko kaksikielisyys niin vahvaa koko maassa. Seuraavana päivänä matkamme jatkui Viron Tallinnaan. Matkan varrelle jäänyt Tartto olisi ollut mahtava käyntikohde, koska se on yksi maailman parhaista paikoista, mutta tällä kertaa siihen ei jäänyt aikaa. Tallinnan linja-autoasemalta alkoi monet kerrat kuljettu patikkaretki satamaa kohti, mutta silti se on aina yhtä hapuilevaa. Löysimme kuitenkin sataman ja ehdimme laivaan, joka vei meidät Helsinkiin. Tässä vaiheessa kahden hengen seurueemme halkesi, koska toinen lähti Turkuun ja toinen eli minä jäin vielä joksikin aikaa pääkaupunkiseudulle. Olihan tulossa niinkin merkittävä tapahtuma kuin suomalais-ugrilainen maailmankongressi, joka herran vuonna 2016 sijoittui Lahteen.

Suomalais-ugrilaisen maailmankongressin varjokongressi
Kesäkuussa Lahdessa järjestettiin suomalais-ugrilainen maailmankongressi, joka sai valitettavaa poliittista väriä, kun itänaapurimme yksinvaltias Vladimir Vladimirovitš Putin kumppaneinensa halusi rajoittaa maansa alueilta tulevien aktivistien määrän kahdestakymmenestä viiteen aluetta kohden. Tästä syystä helsinkiläiset aktivistit järjestivät niin kutsutun varjokongressin samaan kaupunkiin Torvi-nimiseen juottolaan. Tarkoitus oli, että siellä voitaisiin puhua esimerkiksi asiaa ja seurata uralilaista taidetta ilman Vovan lähettämiä agitoijia.

Maailmankongressi järjestetään muistaakseni viiden vuoden välein, vuorotellen Suomessa, Virossa, Unkarissa ja Venäjällä. Ennen vanhaan se oli uralistien ja uralilaisten kansojen merkittävin kohtaamispaikka, koska Neuvostoliitosta ei päässyt helpolla pois eikä sinne haluttu ulkomaisia tutkijoita. Nykyään liikkuminen on sen verran vapaata, ainakin hetkellisesti, että maailmankongressi on menettänyt huomattavasti merkitystänsä. Kun kerroin professorillemme osallistuvani varjokongressiin, hän luuli ensin minun tarkoittavan sitä, että maailmankongressi on kuin varjo entisestänsä. Varjokongressin mainonta jätettiin varsin viime tippaan, jottei KGB saisi tietoa liian aikaisin ja estetyksi johtajansa maan kansalaisia tulemasta Lahteen.

Vaikka kaikki vaikutti ennakkoon varsin kaoottiselta, helsinkiläiset toverimme saivat kasaan erittäin onnistuneen tapahtuman. Paikalla oli vaikuttajia ainakin Suomesta, Virosta ja Venäjän eri alueilta. Kuultiin puheita, esitelmiä, musiikki- ja runoesityksiä sekä myös paikallisen juopon kommentteja, sillä tilaisuus oli kaikille avoin. Myös virallisen kongressin väkeä kävi varjoilemassa. Itsekin olisin mahdollisesti saanut lehdistökortin tai vastaavan ja voinut mennä ”oikeaan” kongressiin, mutta jäin mieluummin varjojuottolaan juomaan kaljaa tovereitteni kanssa.

Unkarin kielen ja kulttuurin kesäyliopisto Debrecenissä heinä–elokuussa
Varjokongressin jälkeen kävin taas Lapissa mutten yhäkään uralistisissa merkeissä. Lepäsin laakereillani heinäkuun puoliväliin, siihen asti, että lähdin kolmatta kertaa saman kesän ja elämäni aikana Unkariin. Toki myös opiskelin kamassia ja muuta tärkeätä kesällä. Tällä kertaa oli tiedossa peräti neljän viikon matka Itä-Unkarissa sijaitsevaan Debreceniin, jonne pääsin kielikouluun. Kaupunki on ollut joskus nykyistä merkittävämpikin, mutta yhä se on Unkarin toiseksi isoin. Sieltä on lyhyt matka sekä Ukrainaan että Romaniaan, mutten lopulta suunnitelmieni vastaisesti käynyt kummassakaan. Herran vuonna 2016 Debrecenin kesäkoulussa kävi kolme Turun yliopiston opiskelijaa ja pari muuta muista kaupungeista. Myös eräs Helsingissä opiskeleva toverini sattui oleilemaan kaupungissa tyttöystävänsä luona juuri silloin, joten suomalaisista en päässyt eroon edes siellä. Oli siinä hyvätkin puolensa.

Lähdin matkaan Turusta Vantaan lentokentälle erään opiskelutoverini kanssa. Lensimme ensin Budapestiin, jota kiertelimme noin päivän, ja sitten lähdimme junalla Debreceniin. Mainitsemani lähes paikallinen suomalainen toverini tuli vastaan. Juna oli tietenkin myöhässä. Ensitöiksemme menimme raitiovaunulla yliopiston ja asuntoloitten luo, minne jätimme ylimääräiset tavaramme, sitten lähdimme etsimään kaljaa, jota löysimme. Unkarilaisen oluen hintaan ei koskaan totu, ja tällä kertaa kyseessä lienee ollut Debrecenin halvin juottola. Säilytimme kohtuuden ja menimme takaisin asuntoloihin. Minulla oli kolmen hengen huone, joka ei missään tapauksessa ollut liian iso. Vieressä oli toinen samanlainen huone, jonka kanssa jaoimme eriön ja suihkun, joissa kummassakaan ei ollut lukkoa. Ehkä vähän yllättäen näitten tilojen jakaminen viiden eri kansallisuuksia edustavan ihmisen kanssa ei aiheuttanut minkäänlaisia ongelmia.

Huonetovereistani toinen oli sveitsiläinen ja toinen yhdysvaltalainen, ja naapurihuoneessa majoittui kaksi turkkilaista ja yksi yhdysvaltalainen. Jokainen meistä vietti kesäkoulussa täydet neljä viikkoa. Myös kahdeksi viikoksi olisi voinut tulla, joko kahdeksi ensimmäiseksi tai kahdeksi viimeiseksi. Kansojen välisen kommunikaation kieleksi valikoitui valitettavasti mutta melko luontevasti englanti, sillä opiskelijoitten tasoerot olivat äärimmäiset: nollatasosta natiiviin. Toki paikalla oli englantia osaamattomiakin ihmisiä, mikä oli tietenkin piristävää.

Meillä oli kulttuuriohjelmaa miltei joka ilta oppituntien jälkeen. Oli ruuanlaittoa, folklore-esityksiä, teatteria, kaupunkikierroksia, karaokea ja viikonloppuisin pitempiä retkiä. Ensimmäisen viikon loppupuolella järjestettiin melko iso musiikkifestivaali aivan kampuksen vieressä, kolmannella viikolla taas viinifestivaali. Heti ensimmäisenä maanantaina oli aloituskekkerit, joissa sai ihminen syödäksensä ja juodaksensa. Jonkun mahtiajatuksen seurauksena kekkereitten päätyttyä oli viidenistuttavaan henkilöautoon pakkautunut seitsemän ihmistä, ja lähdimme kiertämään kaupunkia. Debrecen ei kuitenkaan ole mikään Budapest, joten maanantai-iltana oli hankaluuksia löytää avoin juottola. Onnistuimme siinä kuitenkin lopulta, ja ensimmäinen tiistaini alkoi aikamoisessa krapulassa.

Maanantaina oli myös lähtötasokoe. Opettajani oli merkinnyt hakemukseeni kirjalliseksi tasokseni A2 ja suulliseksi A1 eurooppalaisen viitekehyksen mukaan, joten odotukseni eivät olleet kovin korkealla. Isoksi ihmetyksekseni päädyin kaikesta huolimatta ryhmään B1, mikä johtui ilmeisesti lähinnä siitä, että osasin muodostaa verbeistä preteritimuodon. Tasoryhmiä oli yhteensä yhdeksän, mutta hajonta oman ryhmäni sisällä oli isoa. Osa puhui unkaria erittäin luontevasti, vaikkeivat tajunneet kieliopista tuon taivaallista, suomalaiset osasivat kieliopin mutteivat juuri yhtään sanaa.

Meillä oli kaksi opettajaa, joista toinen käytti apukielenä englantia. Sen sijaan toinen ei osannut englantia melkein ollenkaan, joten apukieltä ei ollut, paitsi joissain harvoissa tilanteissa saksa. Ensimmäisen kanssa tankkasimme kielioppia, jälkimmäisen kanssa usein leikimme jotain opettavaista. Kerran viikossa tunti oli ulkona, jolloin meiltä tentattiin esimerkiksi puitten nimiä. Minulle olennaisempaa sanastoa olisi silloin ollut vaikkapa puu, no, kyllä sen kaikki tietävät, koska kyseessä on yhteisestä kantakielestä periytyvä sana, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan.

En osallistunut yhteenkään ruuanlaittotilaisuuteen, osittain siksi, että ne täyttyivät erittäin nopeasti. Sen sijaan kerran katselin toimintaa vierestä ja join kaljaa. Folkloreilloissa meille opetettiin erittäin seikkaperäisesti kansanlaulujen sanat, joista en tietenkään muista yhtään. Siellä tarjottiin pálinkaa. Kävin ensimmäisellä viikolla katsomassa näytelmän, joka oli järjenvastainen ja sekava. Silti jokseenkin nautin siitä; saatoin tosin olla ainut. Kukaan ei ymmärtänyt, mitä helvettiä siinä tapahtui. Kolmannella viikolla olin menossa katsomaan näytelmää, mutta se olikin sama. Näyttelijät käyttivät koko amfiteatterin tilan hyväksensä, mutta siitä huolimatta totesin, että eiköhän kerta tätä laatua riitä, ja luikin kaljatölkkeineni laitoja pitkin pois.

Kampuksen paras puoli oli kahvila-juottola nimeltä Galéria kávézó, jossa kohotimme ryhmähenkeä ensimmäisten viikkojen aikana. On sanottava, että tunnelma latistui erittäin huomattavasti, kun puolet porukasta poistui kahden viikon jälkeen. Seuraavat tulijat olivat jokseenkin tympeätä sakkia, vaikka jopa minä yritin luoda heihin jonkinlaista kontaktia. Joka tapauksessa paikan pihalla järjestettiin ensimmäisenä perjantaina karaokeilta, jossa pääsin näyttämään, miten neuvostorokkia lauletaan. Jälkeenpäin kävi mielessäni, että ehkeivät unkarilaiset oikein välitä neuvostoliittolaisesta kulttuurista historiallisen painolastin takia, mutta tulinpa laulaneeksi.

Halusin ottaa tuntumaa unkarilaiseen musiikkiin, jota tunnen yhä hävettävän heikosti, joten päätin mennä kampusfestivaaliin. En ollut saada seuraa kenestäkään, mutta lopulta eräs saksalainen ihminen suostui festivaalikumppanikseni. Sen jälkeen vietimme hyvin paljon aikaa yhdessä. Kyseessä on henkilö, johon olen yhä yhteydessä, valitettavasti lähestulkoon ainoa. Hän lähti jo kahden viikon jälkeen, jolloin sääkin huononi. Siellä oli ollut kuuma kuin pätsissä ensimmäiset kaksi viikkoa, mutta sitten alkoi ilmeisesti sadekausi. Piti ihan pukea pitkät housut. Joka tapauksessa nautin festareista, vaikka minun piti kuunnella sellaistakin musiikkia, jota en olisi yksin kuunnellut.

Kuten totesin, kahden ensimmäisen viikon jälkeen meiningin taso laski kuin lehmän mulkku. Olin toveristunut naapurihuoneen turkkilaisen kanssa. Hän oli rakastunut palavasti Galéria kávézón baarimikottareen. Se johti osaltansa siihen, että muutamana iltana istuimme hänen kanssansa asuntolan edessä penkillä, kuuntelimme vuorotellen suomalaista ja turkkilaista surullista musiikkia, poltimme ketjussa, emme puhuneet mitään ja joimme kaljaa aamuyöhön.

Viikonloppuretkemme suuntautuivat Hortobágy’iin ja Tokajiin, joista jälkimmäinen tunnetaan viineistänsä ja ensimmäinen siitä, että siellä ei ole mitään. Hortobágy’issa oli joitain puhveleita ja Tokajissa muun muassa viininmaistelutilaisuus. Istuin jälkimmäisiksi kahdeksi viikoksi paikalle saapuneen suomalaisen toverini vieressä. Hänelle ei maistu etyylialkoholi, joten naukin hänenkin annoksistansa. Siinä sitä taas mentiin. En sylkenyt lasiin, joten poistuin viinitilaisuudesta hieman sekavana, mutta en sentään ollut ainoa.

Yksittäisistä henkilöistä maininnan arvoinen on vielä kurssille osallistunut japanilainen vähemmistökieliaktivisti, joka rupesi puhumaan minulle ersämordvaa. Tilanne oli niin hämmentävä, että en ollut saada sanaa suustani. Ersämme oli valitettavasti niin eri tasolla, että yhteiseksi kieleksemme valikoitui venäjä, sillä japania en osaa ollenkaan.

Lopuksi oli lopettajaiskekkerit, joissa esiintyi erittäin tasokas romaniyhtye. Taas sai jokainen riittävästi ruokaa ja juomaa. Olin viettänyt aikaani parin slovakkitytön kanssa etenkin viimeisinä viikkoina, joten kekkereitten jälkeen kävin heidän kanssansa ostamassa kaljaa 24 tuntia vuorokaudessa auki olevasta myymälästä. Onneksi Unkari ei tunne mitään alkoholinmyyntiaikarajoituksia. Aiemmin päivällä olin tyhjentänyt heidän kanssansa viinipullon, joka kiersi, niin kuin Jaloviina eräissä meikäläisissä piireissä. Toinen slovakki poistui jossain vaiheessa iltaa, joten jäin kahdestaan toisen kanssa. Hänen kasvonsa lähestyivät omiani. Ja nyt, hyvä lukija, seuraa äärimmäinen tapahtuma, jonka jaan juuri sinun kanssasi. Tyttö tuli lähemmäs. Hän virkkoi: haluaisin erittäin kovasti lyödä sinua. Otin rillini pois. Hetken emmittyänsä kyseinen henkilö teki halujensa mukaan, ja sain avokämmenestä naamalleni. Hän ei itsekään ymmärtänyt tekoansa, ja sitten menimme nukkumaan. Pitihän aamulla lähteä pois.

Kaikesta tästä huolimatta olin tunnollinen opiskelija. En jättänyt yhtäkään tuntia väliin, vaikka olisin voinut tehdä niin. Sain jokaviikkoisesta kokeesta aina täydet tai lähes täydet pisteet. Unkarintaitoni kasvoi mielettömästi. En osannut aluksi juuri mitään, mutta nykyään pystyn peräti keskusteluun, jos annetaan vähän aikaa lämmitellä. Jos olet oikeasti lukenut tätä tänne asti ja kiinnostuit kurssista, suosittelen käymään. Kursseja on eri puolilla Unkaria. Kurssin käymisestä saa järjettömän määrän opintopisteitä, nimittäin kaksitoista neljästä viikosta. Eräänä menneenä kesänä paljon intensiivisemmästä kolme viikkoa kestäneestä udmurtin kesäkurssista sai niitä neljä. Suosittelen ehdottomasti sitäkin.

Poistuminen ei ollut henkisesti ollenkaan niin vaikeata kuin olin alkukurssista ajatellut. Seuraava kohteeni oli Budapest, jossa olisin yötä, ja tiesin, että minulla on siellä vielä seuraa. Odottamaton mutka sattui matkaan, kun yritin sveitsiläisen toverini kanssa löytää majapaikkaa. Koko Budapest oli täynnä turisteja, koska siellä järjestettiin juuri silloin iso musiikkifestivaali. Saimme kuitenkin paikan erään hyvällä paikalla sijaitsevan hostellin lattialta. En kuitenkaan käyttänyt mahdollisuutta kovin hyvin hyödykseni, sillä seuraavana aamuna palattuani sinne lattiallamme nukkui viisi ihmistä. Etsin käytävältä tuolin, jossa torkuin puolisentoista tuntia, ennen kuin oli taas mentävä.

Mainittuna yönä päädyimme sveitsiläisen kanssa muun muassa turkkilaisten kekkereihin. Nimimuistini on onneton, mutta äärimmillensä se joutui silloin, kun kuusi turkkilaista esittäytyi minulle peräkanaa turkkilaisine niminensä. Pitäisi osata turkkia. Kun saksalainen kesäkurssitoveri saapui paikalle, lähdimme juhlimaan ja jatkoimme sitä aamuun asti. Seuraavana päivänä oli hillitön pohmelo meillä molemmilla. Lähtö oli tuskainen. Pääsin kuin pääsinkin lentokoneeseen. Mitä lähemmäs Suomea pääsin, sitä enemmän alkoi vituttamaan. Suomalaisia oli jo Budapestin lentokentällä. Ei niistä pääse eroon. Lentoni saapui Tampereelle, josta minun oli päästävä vielä pois. Juoksin viime minuutilla päivän viimeiseen junaan, kuitenkin Turkuun.

Muutaman viikon kuluttua paluustani alkoi taas koulu. Koska minulla oli lähemmäs neljäsataa opintopistettä, päätin olla ottamatta turhan monta kurssia. Silti tekemistä riitti, koska Suomen Helsingissä järjestettiin kansainvälinen suomalais-ugrilaisten tieteitten opiskelijoitten konferenssi Ifusco.

Kyźpu agaj

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s